Olipas ihanaa aloittaa viikko juhlimalla ystävyyttä. Koulussa pidimme aamunavauksen aiheesta ja pitkin päivää puhuimme vähän ja vaikka mitä ystävyyteen liittyen - oikea teemapäivä siis. Suomessa ystävänpäivää vietetään aivan vain ystävyystarkoituksessa, mutta täällä on enemmän vallalla amerikkalainen rakastavaistenpäivä-kulttuuri. Kaupoissa on myytävänä naisille hienoja kosmetiikkapaketteja ja massiivisia kukkakimppuja. Suuret neonväriset I love you –pehmoeläimet ovat myös olleet näytillä sesongin ajan.
Me juhlistimme ystävänpäivää kahdestaan jo edellisellä viikolla päkaupungissa, mutta itse ystävänpäivällekin olimme keksineet toisillemme jotain: Matias osti kaupasta herkkuja vaimolleen ja Maijaleena piilotti yhdeksän erilaista pientä yliromanttista korttia Matiakselle erilaisiin paikkoihin, joista ne iltaan mennessä löytyivät. Saapa nyt nähdä tullaanko Suomessa juhlimaan rakastamista vai ystävyyttä, ehkäpä molempia niin päivä pysyy tarpeeksi monipuolisena.
Maanantaisen koulupäivän jälkeen Maijaleenalla oli virkkauspiiri ja sehän meni aivan hyvin. Työlästä on opettaa kädentaitoja ummikkona, kun itse puhuu muutaman sanan tadzhikkia ja tytöt ovat uzbekkeja. Oppi meni muutaman tunnin sisällä perille ja virkkauspiiristä lähti joukko itseensä tyytyväisiä nuoria neitejä.
Virkkaus on täällä tällä hetkellä todella in. Useampana päivänä on käynyt tyttöjä kysymässä, että voisivatko hekin tulla ryhmään. Emme ole voineet ottaa heitä mukaan, sillä ilman kielitaitoa opettaminen tapahtuu lähes pelkästään kädestä pitäen opettamalla, joten ryhmä ei voi olla iso. Ehkä myöhemmin keväällä olisi mahdollista aloittaa uusi ryhmä. Tai sitten ei enää kenelläkään ole innostusta oppia, tai opettaja ei yksinkertaisesti jaksa koulutyön ohessa enempää.
Virkkauspiiristä selvittyämme kävimme kotona vaihtamassa siistimmät vaatteet ja valmistauduimme ystävänpäiväillalliselle suomalaisen perheen kotiin. Meidän lisäksemme illallisella olivat suomalaisen perheen vanhemmat, suomalais-amerikkalaisen perheen vanhemmat, erään paikallisen perheen vanhemmat ja eräs amerikkalainen sinkkunainen. Illallisemme alkoi salaateilla, pääruokana oli tortilloja ja jälkiruokana suklaaleivokset. Keskustelumme käytiiin englanniksi ja tunnelma oli hyvä. Mietimme yhdessä ystävänpäivän alkuperää ja millaisia erilaisia sen viettotapoja nykyisin on eri maissa. Huomasimme, että suomalainen tapa lähettää kortteja ystäville ja juhlia pelkkää ystävyyttä, on muualla maailmassa varsin vierasta.
Illan kohokohtana oli jakaa jotain yhdestä sellaisesta ystävästä, jolla on ollut merkitystä myöhempään elämään. Nauroimme makeasti, kun kuuntelimme toistemme muistelmia ja kertoiluja. Ei voi kyllä muuta kuin todeta, että todellinen ystävä voi olla hyvinkin erilainen kuin me itse. Ehkäpä juuri erilaisuus onkin se, mikä tekee ystävyyssuhteesta niin rikkaan ja arvokkaan.
Teemapäivän jälkeen viikko olikin sitten melko tavallinen. Koulussa ei tapahtunut mitään sen kummempaa ja vapaa-ajalla vielä vähemmän erikoista. Viikonloppuna Matias lähti käymään maan ainoassa laskettelukeskuksessa Takobissa. Takob sijaitsee hieman pääkaupungista pohjoiseen vuoristossa.
Laskettelureissulle lähti saksalainen perhe ja heidän kotiopettajansa, suomalaisen perheen vanhimmat pojat ja Matias joukon jatkona. Maijaleena jätti reissun väliin, sillä ilmeisesti virkkauspiiri on verottanut voimia sen verran, ettei tällaista ekstraa jaksanut (surkean sään ennustekaan ei inspiroinut yhtään sen enempää).
Lakettelijat pääsivät pienen aikataulusähläyksen jälkeen matkaan lauantaiaamuna vähän jälkeen kuuden. Matias ja pojat ottivat taksin pääkaupunkiin ja sieltä toisen taksin paikkaan, josta saa jeeppikyydin laskettelukeskukseen. Saksalainen perhe ajoi omalla autollaan jeeppipaikalle, josta he kaikki sulloutuivat yhteen jeeppiin ja aloittivat reissun kohti laskupaikkaa. Ajomatkaa oli kilometreissä vajaa sata ja ajoaika oli pari tuntia. Vuoristoteillä on aina hieman hitaampaa ajaa, jos sää on yhtään huonompaa.
Näkyvyys laskettelukeskuksessa oli melko huono. Taivaalta satoi lunta/räntää ja joka paikassa tuntui olevan sumua. Laskettelukeskuksella oli betonibunkkeria muistuttava hotelli puolivälissä rinnettä ja sieltä sai vuokrata välineet. Matias sai jalkoihinsa ehkä noin 15 vuotta vanhaa mallia olevat monot ja sukset olivat samaa luokkaa. Maijaleena soitti herättyään ja kysyi, että minkälainen paikka on ja miltä tuntuu. Vastaus oli melko vaisu, mutta hitusen huvittunut. Täällä kaikki on niin kovin erilaista kuin Suomessa.
Laskettelukeskuksessa oli ainoastaan yksi rinne ja siis myös yksi hissi. Hissi oli tyypillinen ankkurihissi, paitsi että se oli tadzhikkihissi; ankkurit olivat keskenään hyvinkin erilaisia ja niissä melkein repi hansikkaansa. Hissille mennessä jokainen nousu maksettiin erikseen hissimiehelle: kaksi somonia/nousu. Rinne puolestaan oli hyvin lumessa ja suomalaisella mittapuulla sitä arvioitaisiin haastavuudessa varmaan sinisellä värillä. Rinteessä oli myös mahdollisuus pujotteluun; pujottelu-ura kulki aivan oikeiden pujottelukeppien välistä, siitä urasta ei sitten tosiaan päässyt pois ennen kuin rata oli laskettu loppuun.
Ennen reissuun lähtöä laskettelukeskuksesta oli varmistettu useampaankin kertaan, että onko lunta ja onko sähköä. Kumpaakin oli luvattu. Täällä usein asiat ovat hieman toisin kuin niiden sanotaan olevan. Hissi pysähteli aina välillä sähkökatkojen vuoksi. Sähköä siis oli, mutta ei koko aikaa.
Matias oli maksanut hissimiehelle ja lähti hissillä nousemaan rinnettä ylös. Kun rinne oli puolivälissä, katesivat sähköt ja hissi pysähtyi. Kaikilla riitti kärsivällisyyttä ensimmäiset viisi minuuttia odottaa, mutta sitten alkoi porukka vähitellen ottaa suksia pois jalasta ja kivuta omatoimisesti huipulle. Matiaksen monoista pehmusteet olivat kuluneet lähes kokonaan pois, joten niillä käveleminen ei tullut kuuloonkaan. Niinpä mies odotteli sähköä hississä istuen 25 minuuttia. Kun sähkö tuli ja hissi alkoi liikkua, pääsi suusta äänekäs huuto: ”JES”.
Matiaksen laskettelupäivä ei mennyt aivan putkeen. Monoista tosiaan puuttui sisältä pehmusteet, joten suksilla kääntyminen oli erityisen vaarallista nilkoille. Kova muovi meinasi vääntää luut murskaksi, jos jalka oli hetkenkään väärässä asennossa. Suksien luisto oli myös huono. Syykin oli melko selvä: siteet oli ruuvattu sukseen kiinni niin, että ruuvit törröttivät pohjasta selvästi esillä. Varsinaiset turvasukset, kun jarrut ovat aivan koko ajan päällä. Monojen, suksien, hissin ja laskiessa silmille tupruttavan lumen ansiosta laskujen määrä jäi ainoastaan kolmeen.
Laskemismotivaation loputtua Matias ja muut reissukumppanit vuokrasivat isoja kumirenkaita, joilla he laskivat rinnettä alas märässä lumessa milloin missäkin muodostelmassa. Siinä puuhassa kastuivat sitten viimeisetkin vaatteet.
Eväitä syödessä Matias katseli paikallisia miehiä, jotka ajelivat muutamalla kelkalla. Miehet tuntuivat olevan kovinkin ylpeitä kelkoistaan, Matias puolestaan hillitsi itsensä nauramasta, kun näki kelkkoja yhtään tarkemmin. Kelkkojen telamatto oli puolta leveämpi kuin nykypäivän kelkoissa, edessä oli vain yksi suksi ja bensatankkia ei ollut ollenkaan. Paikalliset olivat korvanneet bensatankin kätevästi erilaisilla 1,5 litran limsapulloilla, jotka oli jollakin konstilla saatu sidottua kiinni ylös alaisin bensaletkuun. Taisivat olla melko läheistä sukua moottorikelkan prototyypille.
Matias otti paikallisista miehistä kuvia, kun he mielissään poseerasivat kelkkojen kanssa. Erään kelkan ”bensasäiliö” oli päässyt sulamaan ja siitäkös se suukopu syntyi. Joku oli sitonut muovipullon huonosti ja siihen oli sulanut reikä moottorin lämmöstä. Arvokasta bensaa oli valunut rinteeseen ja syyllinen oli löydettävä. Jonkin ajan kuluttua meteli laantui, joten kaiketi asia saatiin selväksi.
Iltapäivällä kolmen aikaan lasketeluporukka tympääntyi laskemaan yhtään millään välineellä, joten kotimatka alkoi. Paluumatka olikin sitten huomattavasti hitaampi kuin menomatka, sillä kuskeilla tuntui olevan vaikeuksia sopia etuajo-oikeuksista sohjoisella ja kapealla tiellä. Porukan päästyä takaisin pääkaupunkiin oli jo pimeää. Muut menivät ravintolaan syömään, mutta Matias päätti ottaa taksin kotiin.
Taksimatka kotiin oli taas yksi niistä kokemuksista, joita voi kertoa kun vertaillaan pelottavia autokokmuksia. Kuski oli melko nuori ja hän vakuutti auton renkaiden olevan uudet. Täällä siis ei harrasteta nastarenkaita ollenkaan. Pääkaupungissa oli lunta, joten reitti vuorten yli takaisin kotilaaksoon olisi varmasti erittäin hyinen ja liukas. Vuorilla tie oli todella pahasti sumun peitossa ja näkyvyyttä oli valehtelematta vain muutama metri. Nuori kaveri ajoi autollaan kuuttakymmppiä siinä missä muut ajoivat kolme kertaa hitaammin ja suorilla mentiin sitten 120km/h. Matias totesikin kotiin tullessaan, että kerran yritettyään katsoa takapenkiltä tietä eteenpäin, päätti, että nyt voi valmistautua jo äkkilähtöön tästä elämästä. Eipä mies toista kertaa vilkaissutkaan eteenpäin.
Kylmästä tärisevä, läpikotaisin märkä ja sudennälkäinen Matias saapui kotiin illalla yhdeksältä. Juuri uunista tulleet sämpylät ja pannutuoreet porkkanalätyt saivat vähän hymyä miehen kasvoille. Pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen alkoi sitten elimistön lämmittäminen ruualla ja päivän seikkailuista kertominen. Maijaleena oli aivan tyytyväinen omaan päätökseen olla lähtemättä laskettelemaan. Täällä on jo oppinut sen verran suhtautumaan, että tehdyt suunnitelmat eivät ikinä pidä, sillä tavalla kuin niiden olisi itse ajatellut pitävän. Rouva sai siis ensimmäisen kokonaisen yksityisen päivän puoleen vuoteen. Yksin kotona olemista pitäisi varmaan harjoitella enemmänkin tulevia erillään asuttavia opiskeluvuosia varten.
Sunnuntaina söimme hyvin ja otimme erittäin rennosti. Katsoimme elokuvaversion Victor Hugon Kurjista ja keskityimme jo seuraavaan viikkoon. Matias ei onneksi sairastunut rankan reissun jälkeen. Toivottavasti pysymme seuraavankin viikon terveinä, vaikka sään onkin luvattu taas viilenevän ja sateistuvan tulevalla viikolla. Mutaa on siis taas luvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti