maanantai 7. maaliskuuta 2011

True-asketismi koitti Torvisille

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet kiireistä aikaa. Hullunmylly alkoi laskettelureissun jälkeisellä viikolla, kun suomalaisen perheen vuokraemäntä päätti tyhjentää heidän asunnostaan suurimman osan huonekaluista. Huonekalujen purkaminen ja lastaus osui myös meidän kouluhuoneemme kohtaloksi. Onneksi oppilaiden pulpetit ovat itse ostettuja, niistä ei siis tarvinnut luopua. Opettajan pöytä puolestaan lähti, samoin mukava opettajan toimistotyötuoli ja rehtorin nojatuoli. Nyt istumme kovilla tuoleilla ja työskentelemme hieman keikkuvalla pöydällä, jonka pöytälevyä täytyy varoa liikuttamasta, etteivät tavarat tipahtele lattialle.

Se kouluhuoneen myllerryksen alusta. Suomalaisen perheen kotoa katosivat siis kaikki sohvat ja suurin osa kivoista huonekaluista ja matoista. Koska huonekaluja siirreltiin ja vähennettiin, päätti suomalainen perhe toteuttaa jeuroremontin eli maalauttaa kaikkien huoneiden seinät siistimmän näköiseksi. Maalauksen vuoksi myös koulumme muutti yhdeksi päiväksi jo maalattuun huoneeseen, jotta kouluhuoneelle saatiin myös tuore maalipinta.

Suomalainen perhe ei ole ainoa, joiden kotona siirryttiin askeettisempaan arkeen. Myös meiltä väheni ainoat tuolimme, jotka olimme lainanneet amerikkalaiselta perheeltä, joka oli kotimaassaan reilun puoli vuotta. Amerikkalainen perhe siis on palaamassa, joten palautimme tuolien lisäksi kaasulämmittimen, kaksi patjaa ja kaksi korbatsaa. Tavaroista jäimme eniten kaipaamaan patjoja ja korbatsoita, sillä sängyssämme ei todellakaan voi nukkua ilman niitä.

Huonekalujen väheneminen tuntui jotenkin helpottavalta. Emmepä ole ainakaan materialisteja täällä. Tällä hetkellä ainoat huonekalumme ovat sanduk (puinen morsiuskirstu), karmea sänky, kaksi vieraskorbatsaa, pieni kolmehyllyinen keittiönhyllykkö ja vaatekaappi. Näiden lisäksi on myös jääkaappi, jonka päällystä olemme käyttäneet pöytänä jo pitkään. Jääkaapin lisäksi myös kaasupullon päällä voi säilyttää yllättävän paljon tavaraa.

Patjojen lähdettyä emme edes yrittäneet nukkua ainoastaan yksillä korbatsoilla sängyssämme. Ennen joulua kokeilimme nukkumista sängyssä yksillä ohkaisilla patjoilla ja voimme vain todeta, että toista kertaa ei tee mieli kokeilla. Koska emme halunneet käyttää sänkyä, siirryimme olohuoneeseen nukkumaan niillä ainoilla korbatsoilla, jotka meillä on. Nukuimme ennen joulua pari viikkoa korbatsoilla olohuoneessa ja ilmeisesti sen seurauksena niiden puuvillatäyte on painunut läjään – retkipatjastakin olisi enemmän pehmustetta nukkumisalustana. Meillä ei kuitenkaan retkipatjoja ole, joten ainoa vaihtoehto on karaistua.

Olohuoneessa nukkumisen oli tarkoitus olla aivan vain muutaman yön väliaikainen ratkaisu. Meille oli luvattu hiukan paksummat patjankaltaiset suomalais-amerikkalaiselta perheeltä lainaan, mutta unohdimme aina kysyä niitä. Kummallista, että niinkin tärkeä asia unohtuu. Muutimme takaisin makuuhuoneeseen kahden viikon olohuoneessa nukkumisen jälkeen. Silloin saimme vihdoin ja viimein pyydettyä matressit lainaan.

Olohuoneessa vietettyjen öiden aikana huomasimme, että väsyneen ihmisen päässä voi liikkua erittäin väkivaltaisia ajatuksia. Ensimmäisten öiden aikana kuulimme pienen söpön valkean kulkukoiran vähän haukahtelevan. Ajattelimme sen tosiaan olevan vain ohikulkumatkalla ja meidän kävi sääliksi pientä kulkurisöpöläistä. Soma oli tosiaan tuo pieni koira, mutta eipä sen olisi tarvinnut ottaa omaksi reviirikseen seinämme toisella puolella olevaa ravintolan pihaa. Sitä se puolusti jokaisena iltana siitä pienestä haukahtelusta lähtien. Kyllä voi pienestä koirasta lähteä suuri ääni, kun se haastaa isompia koiria ja osoittaa sisuaan. Reviirin puolustus tuntui nousevan pienelle karvapallolle päähän, sillä se otti asiakseen aloittaa haukkumiskonserttonsa joka ilta täsmällisesti kymmeneltä.

Elämä on taas ollut melkoista tohinaa ja tuntuu todelliselta saavutukselta olla nukkumassa ennen kymmentä. Yhtenä iltana olimme nukahtamaisillamme yhdeksän jälkeen ja totesimme, että nyt äkkiä unta ennen kuin valkea räksyttäjä aloittaa metelinsä. Sinä iltana oli se olikin sitten etuajassa ja pysyimme hereillä seuraavan tunnin. Silloin meillä kummallakin kävi mielessä sen kymmenen erilaista tapaa saada se piski hengiltä. Matias lähti aamulla kuuden jälkeen miesten kokoontumiseen ja uhosi ennen lähtöään tekevänsä kauniit valkeat karvahansikkaat siitä koirasta. Koiraa ei kuulemma näkynyt.

Pian tuon aamullisen uhoamisen jälkeen muistimme pyytää patjat lainaan. Toimme patjat kotiin ja naureskelimme itseksemme sijatessamme vuodetta makuuhuoneeseen. Eipä enää pikkupiski valvottaisi meitä ja katkoisi untamme keskellä yötä, sillä makuuhuone on muiden huoneiden ympäröimä ja sen vuoksi myös parhaiten äänieristetty. Parina iltana kuulimme vielä vaimeaa haukkumista yhtä täsmällisesti kuin aikaisemminkin, mutta silloin vain myhäilimme tyytyväisinä ja nukahdimme ilman häiriötekijäämme.

Tässä askeettisessa kodissamme eläessä olemme haaveilleet tulevasta kesästä, jolloin olemme taas Suomessa. Useimmiten haaveilu loppuu melko lyhyeen, kun tajuamme, että mehän olemme Suomessa kodittomia. Täällä meillä on koti, jossa saamme asua suhteellisen tilavasti, kun turhat huonekalut eivät vie neliöitä. Suomessa meillä ei sitten muuta olekaan kuin huonekaluja ja muuta roinaa. Huonekaluissa pelkästään on suhteellisen vaikea pitää huushollia, joten olemme tähän nykyiseen kotiimme hyvin tyytyväisä. Oma koti kullan kallis, vaikka olisi kuinka kurja läävä.

Kurjasta läävästä puheen ollen... Kodissamme on taas alkanut esiintyä näkyvää hometta. Kerrostalon rappukäytävässä voi jo kotiin tullessa haistaa homeen. Haju varmaan johtuu kellarissa olevasta vesivahingosta (pakkasten aikana joku putki räjähti sinne ja kellarissa oli puoli metriä vettä). Vesivahingolle ei ole kukaan tehnyt mitään, vaan vesi on saanut oikein kunnolla muhia ja vähitellen tulokset voi haistaa jokainen.

Kotiin mennessä siis kuljetaan ensin homeinen rappukäytävä toiseen kerrokseen ja sitten pääsee kotiin. Kotona haisee nykyisin todella tunkkainen ja sen lisäksi myös home. Kun kotioven aukaisee, niin tuntuu aivan siltä kuin kävelisi pehmeään seinään. Rappukäytävän hajua voisi jopa luonnehtia raikkaaksi kotimme ominaistuoksuun verrattuna.

Sää on ollut viime aikoina edelleen melko viileätä ja sen takia on hieman vastenmielistä vaihtaa kaikkea edes vähän lämmintä huoneilmaa viisiasteiseen ulkoilmaan. Meillä on ollut paljon sähkökatkoja, joten kotia ei meinaa saada pidettyä lämpimänä. Tunnin sähkökatkon jälkeen sisäilma on jo lähes yhtä lämmintä kuin ulkona ja sisällä täytyy kulkea takki päällä.

Paras kokemuksemme sähkökatkosta oli, kun meillä oli kylmänä iltana useamman tunnin sähköt pois. Maijaleena valmisti ruuan kaasuliedellä jääkaappilämpötilassa keittiössä. Ruuanlaitto vei jonkin aikaa, sillä tavallisten vaatteiden päällä oli fleecejä ja Matiaksen aivan liian suuri, mutta lämmin toppaliivi. Päässä oli tietysti pipo, sillä päästähän haihtuu lämpöä suhteessa eniten. Käsissä piti myös olla lapaset, sillä keitoksen hämmentäminen ilman niitä olisi ollut letaalia sormille. Hengityksen höyryäminen kuului tietysti myös asiaan, mutta se ei ole mitenkään erikoista, sillä sähköjen ollessa päälläkin hengitys höyryää lähes aina kaikissa huoneissa. Pitkän sähkökatkon aikana nautimme romanttisesta kynttilävalaistuksesta, sillä kynttilät on todettu parhaimmiksi ja luotettavimmiksi valonlähteiksi.

Sähkökatkoista on jo oppinut vääntämään huumoria. Aluksi se masensi, kun huomasi miten paljon asioita jää tekemättä, kun mistään ei saa virtaa tietokoneen akkuun tai ei näe tehdä tarkkaa työtä, kun valoja ei ole. Nykyisin osaamme jo hieman nauttia siitä, että ei ole pakko ahertaa ja päteä. Toisinaan voi aivan luvan kanssa laiskotella ja jutella kuulumisia. Pakkohan sitä on laiskotella, kun ei muutakaan oikein voi tehdä.

Ilmat ovat tosiaan olleet vielä kylmiä. Odottelemme helmikuun loppumista, sillä se on viimeinen talvikuukausi. Maaliskuu on selkeästi kevätkuukausi ja silloin lämpötila nousee jo toisinaan yli kolmeenkymmeneen. Aurinkoa on siis luvassa ja eiköhän sähkökin siis taas parane, kun kevät tulee ja ihmiset lämmittävät talojaan paljon vähemmän. Kevään tuleminen täällä tapahtuu yllättäen. Yhdessä yössä tapahtuu muutos ja viikon lämpimän jälkeen on jo vihreää maassa selkeästi.

Viime viikonloppua olemme viettäneet loman merkeissä. Perjantain jälkeen jäimme neljän päivän mittaiselle ”hiihtolomalle”. Matias osti suuren pussin pähkinätäytteisiä m&m´s-karkkeja loman kunniaksi. Lauantaina nukuttuamme pitkään laitoimme MacGyverin pyörimään ja Maijaleena rouskutti pussin tyhjäksi. Eipä mennyt kuin reilu tunti ja Maijaleenalla oli suunnaton päänsärky. Epäilimme migreeniä, mutta tunnin säryn jälkeen mukaan tuli pahoinvointi ja viimeisenä huipennuksena vilusta täriseminen. Kyseessä oli siis viimeksi uutena vuotena harrastettu ruokamyrkytys.

Myrkytys tuli länsikarkeista, joissa oli vielä yli puoli vuotta päiväystä jäljellä! Siis kyllä on hyvä tuuri sairastua juuri loman alettua. Pahoinvointia jatkui useamman tunnin, ennen kuin maha alkoi tyhjentyä. Ilta kului oksennellessa ja seuraava yö vielä päätä särkiessä. Tuollaisen suhteellisen rajun taudin jälkeen seuraava päivä kuluu levossa. Saimme siis sunnuntaille täyden vapautuksen basaarisuunnitelmista. Katsoimme puolet viimeisestä MacGyverin tuotantokaudesta ja soittelimme Suomeen Skypellä.

Opettajien sanotaan sairastavan usein lomilla, kun eivät halua olla töistä pois. Kaiketi sitten tämä lomasairastelu on näitä virkaetuja. Tosin ruokamyrkytystä on vaikea ennakoida. Olisihan sitä voinut aavistaa, että maapähkinöistä voi saada jonkun pöpön, koska ne ovat niin rasvaisia ja tässä maassa ne voivat saada liian paljon lämpöä ja pöpöt kasvavat... Turha kuitenkaan pelätä pöpöjä etukäteen, kun niiden kanssa joutuu kuitenki tekemisiin ennemmin tai myöhemmin. Meillä on kuitenkin vielä kaikesta huolimatta kaksi lomapäivää jäljellä!

maanantai 21. helmikuuta 2011

Ystävyysillalliset sekä ruuveja suksien pohjissa

Olipas ihanaa aloittaa viikko juhlimalla ystävyyttä. Koulussa pidimme aamunavauksen aiheesta ja pitkin päivää puhuimme vähän ja vaikka mitä ystävyyteen liittyen - oikea teemapäivä siis. Suomessa ystävänpäivää vietetään aivan vain ystävyystarkoituksessa, mutta täällä on enemmän vallalla amerikkalainen rakastavaistenpäivä-kulttuuri. Kaupoissa on myytävänä naisille hienoja kosmetiikkapaketteja ja massiivisia kukkakimppuja. Suuret neonväriset I love you –pehmoeläimet ovat myös olleet näytillä sesongin ajan.

Me juhlistimme ystävänpäivää kahdestaan jo edellisellä viikolla päkaupungissa, mutta itse ystävänpäivällekin olimme keksineet toisillemme jotain: Matias osti kaupasta herkkuja vaimolleen ja Maijaleena piilotti yhdeksän erilaista pientä yliromanttista korttia Matiakselle erilaisiin paikkoihin, joista ne iltaan mennessä löytyivät. Saapa nyt nähdä tullaanko Suomessa juhlimaan rakastamista vai ystävyyttä, ehkäpä molempia niin päivä pysyy tarpeeksi monipuolisena.

Maanantaisen koulupäivän jälkeen Maijaleenalla oli virkkauspiiri ja sehän meni aivan hyvin. Työlästä on opettaa kädentaitoja ummikkona, kun itse puhuu muutaman sanan tadzhikkia ja tytöt ovat uzbekkeja. Oppi meni muutaman tunnin sisällä perille ja virkkauspiiristä lähti joukko itseensä tyytyväisiä nuoria neitejä.

Virkkaus on täällä tällä hetkellä todella in. Useampana päivänä on käynyt tyttöjä kysymässä, että voisivatko hekin tulla ryhmään. Emme ole voineet ottaa heitä mukaan, sillä ilman kielitaitoa opettaminen tapahtuu lähes pelkästään kädestä pitäen opettamalla, joten ryhmä ei voi olla iso. Ehkä myöhemmin keväällä olisi mahdollista aloittaa uusi ryhmä. Tai sitten ei enää kenelläkään ole innostusta oppia, tai opettaja ei yksinkertaisesti jaksa koulutyön ohessa enempää.

Virkkauspiiristä selvittyämme kävimme kotona vaihtamassa siistimmät vaatteet ja valmistauduimme ystävänpäiväillalliselle suomalaisen perheen kotiin. Meidän lisäksemme illallisella olivat suomalaisen perheen vanhemmat, suomalais-amerikkalaisen perheen vanhemmat, erään paikallisen perheen vanhemmat ja eräs amerikkalainen sinkkunainen. Illallisemme alkoi salaateilla, pääruokana oli tortilloja ja jälkiruokana suklaaleivokset. Keskustelumme käytiiin englanniksi ja tunnelma oli hyvä. Mietimme yhdessä ystävänpäivän alkuperää ja millaisia erilaisia sen viettotapoja nykyisin on eri maissa. Huomasimme, että suomalainen tapa lähettää kortteja ystäville ja juhlia pelkkää ystävyyttä, on muualla maailmassa varsin vierasta.

Illan kohokohtana oli jakaa jotain yhdestä sellaisesta ystävästä, jolla on ollut merkitystä myöhempään elämään. Nauroimme makeasti, kun kuuntelimme toistemme muistelmia ja kertoiluja. Ei voi kyllä muuta kuin todeta, että todellinen ystävä voi olla hyvinkin erilainen kuin me itse. Ehkäpä juuri erilaisuus onkin se, mikä tekee ystävyyssuhteesta niin rikkaan ja arvokkaan.

Teemapäivän jälkeen viikko olikin sitten melko tavallinen. Koulussa ei tapahtunut mitään sen kummempaa ja vapaa-ajalla vielä vähemmän erikoista. Viikonloppuna Matias lähti käymään maan ainoassa laskettelukeskuksessa Takobissa. Takob sijaitsee hieman pääkaupungista pohjoiseen vuoristossa.

Laskettelureissulle lähti saksalainen perhe ja heidän kotiopettajansa, suomalaisen perheen vanhimmat pojat ja Matias joukon jatkona. Maijaleena jätti reissun väliin, sillä ilmeisesti virkkauspiiri on verottanut voimia sen verran, ettei tällaista ekstraa jaksanut (surkean sään ennustekaan ei inspiroinut yhtään sen enempää).

Lakettelijat pääsivät pienen aikataulusähläyksen jälkeen matkaan lauantaiaamuna vähän jälkeen kuuden. Matias ja pojat ottivat taksin pääkaupunkiin ja sieltä toisen taksin paikkaan, josta saa jeeppikyydin laskettelukeskukseen. Saksalainen perhe ajoi omalla autollaan jeeppipaikalle, josta he kaikki sulloutuivat yhteen jeeppiin ja aloittivat reissun kohti laskupaikkaa. Ajomatkaa oli kilometreissä vajaa sata ja ajoaika oli pari tuntia. Vuoristoteillä on aina hieman hitaampaa ajaa, jos sää on yhtään huonompaa.

Näkyvyys laskettelukeskuksessa oli melko huono. Taivaalta satoi lunta/räntää ja joka paikassa tuntui olevan sumua. Laskettelukeskuksella oli betonibunkkeria muistuttava hotelli puolivälissä rinnettä ja sieltä sai vuokrata välineet. Matias sai jalkoihinsa ehkä noin 15 vuotta vanhaa mallia olevat monot ja sukset olivat samaa luokkaa. Maijaleena soitti herättyään ja kysyi, että minkälainen paikka on ja miltä tuntuu. Vastaus oli melko vaisu, mutta hitusen huvittunut. Täällä kaikki on niin kovin erilaista kuin Suomessa.

Laskettelukeskuksessa oli ainoastaan yksi rinne ja siis myös yksi hissi. Hissi oli tyypillinen ankkurihissi, paitsi että se oli tadzhikkihissi; ankkurit olivat keskenään hyvinkin erilaisia ja niissä melkein repi hansikkaansa. Hissille mennessä jokainen nousu maksettiin erikseen hissimiehelle: kaksi somonia/nousu. Rinne puolestaan oli hyvin lumessa ja suomalaisella mittapuulla sitä arvioitaisiin haastavuudessa varmaan sinisellä värillä. Rinteessä oli myös mahdollisuus pujotteluun; pujottelu-ura kulki aivan oikeiden pujottelukeppien välistä, siitä urasta ei sitten tosiaan päässyt pois ennen kuin rata oli laskettu loppuun.

Ennen reissuun lähtöä laskettelukeskuksesta oli varmistettu useampaankin kertaan, että onko lunta ja onko sähköä. Kumpaakin oli luvattu. Täällä usein asiat ovat hieman toisin kuin niiden sanotaan olevan. Hissi pysähteli aina välillä sähkökatkojen vuoksi. Sähköä siis oli, mutta ei koko aikaa.

Matias oli maksanut hissimiehelle ja lähti hissillä nousemaan rinnettä ylös. Kun rinne oli puolivälissä, katesivat sähköt ja hissi pysähtyi. Kaikilla riitti kärsivällisyyttä ensimmäiset viisi minuuttia odottaa, mutta sitten alkoi porukka vähitellen ottaa suksia pois jalasta ja kivuta omatoimisesti huipulle. Matiaksen monoista pehmusteet olivat kuluneet lähes kokonaan pois, joten niillä käveleminen ei tullut kuuloonkaan. Niinpä mies odotteli sähköä hississä istuen 25 minuuttia. Kun sähkö tuli ja hissi alkoi liikkua, pääsi suusta äänekäs huuto: ”JES”.

Matiaksen laskettelupäivä ei mennyt aivan putkeen. Monoista tosiaan puuttui sisältä pehmusteet, joten suksilla kääntyminen oli erityisen vaarallista nilkoille. Kova muovi meinasi vääntää luut murskaksi, jos jalka oli hetkenkään väärässä asennossa. Suksien luisto oli myös huono. Syykin oli melko selvä: siteet oli ruuvattu sukseen kiinni niin, että ruuvit törröttivät pohjasta selvästi esillä. Varsinaiset turvasukset, kun jarrut ovat aivan koko ajan päällä. Monojen, suksien, hissin ja laskiessa silmille tupruttavan lumen ansiosta laskujen määrä jäi ainoastaan kolmeen.

Laskemismotivaation loputtua Matias ja muut reissukumppanit vuokrasivat isoja kumirenkaita, joilla he laskivat rinnettä alas märässä lumessa milloin missäkin muodostelmassa. Siinä puuhassa kastuivat sitten viimeisetkin vaatteet.

Eväitä syödessä Matias katseli paikallisia miehiä, jotka ajelivat muutamalla kelkalla. Miehet tuntuivat olevan kovinkin ylpeitä kelkoistaan, Matias puolestaan hillitsi itsensä nauramasta, kun näki kelkkoja yhtään tarkemmin. Kelkkojen telamatto oli puolta leveämpi kuin nykypäivän kelkoissa, edessä oli vain yksi suksi ja bensatankkia ei ollut ollenkaan. Paikalliset olivat korvanneet bensatankin kätevästi erilaisilla 1,5 litran limsapulloilla, jotka oli jollakin konstilla saatu sidottua kiinni ylös alaisin bensaletkuun. Taisivat olla melko läheistä sukua moottorikelkan prototyypille.

Matias otti paikallisista miehistä kuvia, kun he mielissään poseerasivat kelkkojen kanssa. Erään kelkan ”bensasäiliö” oli päässyt sulamaan ja siitäkös se suukopu syntyi. Joku oli sitonut muovipullon huonosti ja siihen oli sulanut reikä moottorin lämmöstä. Arvokasta bensaa oli valunut rinteeseen ja syyllinen oli löydettävä. Jonkin ajan kuluttua meteli laantui, joten kaiketi asia saatiin selväksi.

Iltapäivällä kolmen aikaan lasketeluporukka tympääntyi laskemaan yhtään millään välineellä, joten kotimatka alkoi. Paluumatka olikin sitten huomattavasti hitaampi kuin menomatka, sillä kuskeilla tuntui olevan vaikeuksia sopia etuajo-oikeuksista sohjoisella ja kapealla tiellä. Porukan päästyä takaisin pääkaupunkiin oli jo pimeää. Muut menivät ravintolaan syömään, mutta Matias päätti ottaa taksin kotiin.

Taksimatka kotiin oli taas yksi niistä kokemuksista, joita voi kertoa kun vertaillaan pelottavia autokokmuksia. Kuski oli melko nuori ja hän vakuutti auton renkaiden olevan uudet. Täällä siis ei harrasteta nastarenkaita ollenkaan. Pääkaupungissa oli lunta, joten reitti vuorten yli takaisin kotilaaksoon olisi varmasti erittäin hyinen ja liukas. Vuorilla tie oli todella pahasti sumun peitossa ja näkyvyyttä oli valehtelematta vain muutama metri. Nuori kaveri ajoi autollaan kuuttakymmppiä siinä missä muut ajoivat kolme kertaa hitaammin ja suorilla mentiin sitten 120km/h. Matias totesikin kotiin tullessaan, että kerran yritettyään katsoa takapenkiltä tietä eteenpäin, päätti, että nyt voi valmistautua jo äkkilähtöön tästä elämästä. Eipä mies toista kertaa vilkaissutkaan eteenpäin.

Kylmästä tärisevä, läpikotaisin märkä ja sudennälkäinen Matias saapui kotiin illalla yhdeksältä. Juuri uunista tulleet sämpylät ja pannutuoreet porkkanalätyt saivat vähän hymyä miehen kasvoille. Pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen alkoi sitten elimistön lämmittäminen ruualla ja päivän seikkailuista kertominen. Maijaleena oli aivan tyytyväinen omaan päätökseen olla lähtemättä laskettelemaan. Täällä on jo oppinut sen verran suhtautumaan, että tehdyt suunnitelmat eivät ikinä pidä, sillä tavalla kuin niiden olisi itse ajatellut pitävän. Rouva sai siis ensimmäisen kokonaisen yksityisen päivän puoleen vuoteen. Yksin kotona olemista pitäisi varmaan harjoitella enemmänkin tulevia erillään asuttavia opiskeluvuosia varten.

Sunnuntaina söimme hyvin ja otimme erittäin rennosti. Katsoimme elokuvaversion Victor Hugon Kurjista ja keskityimme jo seuraavaan viikkoon. Matias ei onneksi sairastunut rankan reissun jälkeen. Toivottavasti pysymme seuraavankin viikon terveinä, vaikka sään onkin luvattu taas viilenevän ja sateistuvan tulevalla viikolla. Mutaa on siis taas luvassa.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kävimme liukurimäessä!

Viikko sujui varsin tavallisesti. Tavallisuuden keskellä olemme jo asennoituneet vähitellen kevääseen ja odottelemme ilmojen lämpenemistä. Ensimmäiset vihreät ruohotupot reunustavat kapeiden ojakanaalien betonisia reunoja. Joinakin päivinä auringonpaisteessa on lämpötila hyvinkin lähellä kahtakymmentä astetta. Aurinkoisina päivinä tuulikin on kevyt ja ilma muistuttaa Pohjois-Suomen lopputoukokuuta.

Vaikka kevättä onkin jo ilmassa, niin siitä huolimatta vuorilla on lunta. Kotikaupunkimme on alhaalla laaksossa ja täällä on reilusti lämpimämpää kuin puolen tunnin ajomatkan päässä olevilla vuorilla.

Keskiviikkona koulupäivän jälkeen saimme puhelun, että lähtisimmekö liukurimäkeen. Tottakai suostuimme! Muutaman kymmenen minuutin päästä olimme talvipukeissa ja nousimme suomalaisen perheen kiinalaispakun kyytiin. Oikeastaan nousta on väärä verbi, sillä kaiken kaikkiaan meitä oli 12 pienessä ja kiikkerässä autossa – sitä voisi kutsua jo sulloutumiseksi.

Ahtaista oloista huolimatta automatka sujui rauhallisesti. Suomalaisen perheen isä ajoi, hänen vieressään etupenkillä istui paikallinen ystävä, me istuimme keskimmäisellä penkkirivillä kahden vanhimman oppilaamme kanssa sekä heidän paikallisen ystävänsä kanssa. Takapenkille oli ahtautunut kolme nuorinta oppilasta kahden paikallisen kaverinsa kanssa. Meteli autossa oli korvia särkevä, sillä paikallinen tapa keskustella ei taida sopia mihinkään huonetta pienempään tilaan.

Ajoimme lähimmille vuorille ja vähitellen maassa alkoi näkyä lunta. Mitä korkeammalle menimme, sitä enemmän lunta oli maassa. Kun tie lähtee nousemaan laaksosta vuorille, ajetaan ensin vähitellen suurenevien kukkuloiden laelle. Kukkuloiden huipulta nousevat vuorten seinämät jyrkkinä ja jylhinä. Meidän liukurimäkemme ei suinkaan ollut vuoren rinteessä, vaan kukkulalla. Maassa oli lunta noin kolme senttiä ja sehän riitti meille!

Mukanamme oli suomalaisen perheen viisi liukuria, joilla vuorottelimme. Kun lumi oli ensimmäisten laskujen jälkeen tamppautunut aivan sileäksi, pystyimme laskemaan myös ilman liukureita aivan vain housuillamme. Kukkulalta sai melko hyvät vauhdit, ja jos laski semmoista reittiä, mitä kukaan muu ei ollut vielä ehtinyt laskea, niin lunta lensi kasvoille suihkuna vauhdin kiihtyessä. Kun lunta alkoi lentää kasvoille, oli pakko yrittää hidastaa vauhtia, sillä mäkemme päättyi kahden metrin pudotukseen, jonne kukaan ei halunnut päätyä pelkkä liukuri pyllynsä alla.

Vauhtia jarruttaessa lunta lensi entistä enemmän kasvoille ja lapaset täyttyivät piikkikasvien piikeistä, joita mäessämme oli runsaasti. Piikkikasvit oli vielä aivan kestettävissä, mutta kun kasvoille alkoi lentää lampaankakkaa, niin ei tosiaankaan naurattanut – siinä oli parempi pitää suunsa tiukasti kiinni.

Meillä kaikilla oli mukavaa; laskimme kilpailuja ja junamuodostelmalaskuja. Vaatteet kastuivat ja sotkeutuivat. Kun laskimme kahdestaan yhden junalaskun, niin puolivälissä rinnettä Matias ohjasi meidät puolen metrin korkuisesta piikkikasvi-puskasta läpi ja sen takana olevasta pienestä hyppyristä, jota emme huomanneet ennen kuin lensimme ilmassa. Hyppyrin jälkeen laskeuduimme vähälumiseen ja mutaiseen rinteeseen. Vauhtia oli paljon ja otteemme toisistamme piti; harmi vain, että Matiaksen liukuri jäi jonnekin matkan varrelle. Osittain ilman liukuria laskeneen Matiaksen housujen takamus on edelleen aivan ruskea mudasta ja lampaan kakka-kökkäreiden tasoittamisesta. Tuskin niitä enää puhtaaksi saadaankaan...

Kaikki hauska päättyy aina aikanaan, niin myös mäenlasku. Täällä pimeä tulee kuuden ja seitsemän välillä ja silloin kello alkoi lähestyä kuutta, eli oli aika palata kotiin. Paluumatkalla kukkuloita alas lasketellessa edellämme ajoi rekka, jonka alta lensi kipinöitä. Päättelimme kipinöiden lentävän rekan jarruista, ties mikä siellä oli vikana. Ainakaan meidän näkökentässämme olon aikana rekka ei räjähtänyt ilmaan, joten kaiketi kipinät vain kertoivat ajan patinoimasta vaikutuksesta.

Kotiin päästyämme olimme väsyneitä kukkulan laelle kiipeämisestä. Onneksi kouluviikkoa oli jäljellä enää yksi ainoa päivä. Olimme keskustelleet oppilaiden kanssa ekstravapaapäivästä ja perjantai oli vapaata tulevan ystävänpäivän kunniaksi. Varsin hyödyllistä tämä töiden joustavuus. Tuntuu hyvältä, kun voimme itse päättää vapaapäivistä.

Perjantaiaamuna lähdimme taksilla kohti pääkaupunkia. Olimme päättäneet lähteä rentoutumaan basaariin ja eläintarhaan sekä hemmotella itseämme visiitillä ukrainalaiseen ravintolaan. Jäimme taksista Korvon-basaarin edustalla yhdentoista maissa. Hämmästelimme ympärillämme olevaa autiutta: muutama mies maalasi basaarin portinpieluksia ja muutama täti lakaisi leveää jalkakäytävää. Kylläpä oli kummallinen näky. Jotain kummaa oli tekeillä ja Matias kysyikin eräältä mieheltä, että onko basaari kiinni. Olihan se. Joka kuukausi basaari suljetaan yhdeksi päiväksi, jolloin tehdään sanitetsia eli siivous. Käytävät lakaistaan, roskat kerätään ja portit maalataan. Täällä maalit ovat vähän eri tasoa kuin Suomessa, joten maalaus täytyy suorittaa hieman useammin. Ei ole siis tietoakaan Tikkurila-laadusta, joka kestää ja kestää (tosin Dushanbessa on yksi liike, jonka ulkopuolella on Tikkurilan logo). Se siitä basaarireissusta sitten. Suuntasimme melko lähellä olevaan pienempään Sahovat-basaariin.

Olimme pari tuntia ostoksilla ja sitten alkoi kapeilla basaarikäytävillä kuljailu kyllästyttää. Otimme taksin ukrainalaiseen ravintolaan, jossa lounastimme. Aloitimme erilaisilla sämylöillä ja salaatilla. Pääruuaksi Matias tilasi lohta ja Maijaleena porsasta. Ukrainalainen ravintola on todella kivasti sisustettu ja ruoka siellä on erinomaista. Ravintola on varmaan maan ainoa, josta saa porsasta. Ruokien jälkeen tilasimme vielä jälkiruuaksi banaaniparatiisit ja Matias joi cappucinon. Ruoka oli hyvää ja lähdimme tyytyväisinä kattavan etukäteisystävänpäivälounaan jälkeen kävelemään presidentin palatsin edustalla olevaan puistoon.

Puistossa oli vain muutama nuutunut orvokki kukassa ja pari työmiestä käänsi multaa kukkapenkeissä. Puista oli leikattu oikein urakalla oksia ja kevättyöt näyttivät olevan vauhdissaan. Sää alkoi huonontua, joten päätimme lähteä kävellen muutaman kilometrin päässä olevalle asutusalueelle, jossa yöpaikkamme oli. Majapaikkaa kohti suunnistaessa poikkesimme Colosseumilla (toinen pienempi puiston kaltainen paikka), jonka suuren suihkulähteen vierellä otimme pari kuvaa, ihailimme osittain näkyviä lumihuippuisia vuoria ja kävelimme käsi kädessä, kuten muutama muukin nuori pari. Yksi nuori pari jopa suuteli julkisesti. Se näky kyllä hämmensi hetkeksi. Eihän täällä ole sellaista tottunut näkemään. Voi sitä järkytyksen määrää, minkä Suomessa tulemme kohtaamaan...

Puistosta lähdimme jatkamaan ”kotimatkaa” vesisateen aloitellessa ripsimällä. Jossakin vaiheessa seuraamme liittyi kaksi nuorta miestä, jotka halusivat keskustella Matiaksen kanssa englanniksi. Pojat kävelivät mukanamme loppumatkan ja kyselivät koko ajan jotakin, Matias jaksoi hyvin vastailla heille. Erotessamme Matias vaihtoi heidän kanssaan puhelinnumeroita ja puolen tunnin kuluttua toinen sitten jo soittikin ensimmäisen kerran.

Vesisade alkoi perjantaina iltapäivällä ja sitä kesti koko pääkaupungissa olomme ajan. Lauantaina menimme heti aamusta Korvoniin ja teimme muutamia tuliaisostoksia. Olisimme halunneet vierailla päivän aikana myös eläintarhassa, mutta eipä kaatosateinen ja kolea keli oikein inspiroinut. Ehkäpä sitten seuraavalla kerralla pääsemme sinnekin.

Palasimme lauantaina illalla kotiin samalla taksilla kuin olimme perjantaina tulleet. Olimme oikein tyytyväisiä, kun saimme hieman alennusta kuskilta ja ei tarvinnut alkaa tinkaamaan useiden kuskien kanssa. Aikamoinen sattuma, sillä Kurgon Teppa – Dushanbe -väliä ajaa usempi kymmenen eri kuskia.

Taksissa kanssamme takapenkillä istui äiti, jolla oli noin 10-vuotias tyttö sylissään. Ahdastahan siinä oli. Ennen kuin olimme vuorilla, tyttö yllättäen oksensi. Hän sai pidettyä oksennuksen lähinnä omissa käsissään, mutta osa levisi kuskin penkin päänojaan. Nolostunut lapsen äiti purki harmistuksensa huutamalla ja haukkui tyttöä eläimeksi, enempää emme ymmärtäneet.

Pitkästyttävän musiikin ja huonon sisäilman loppuminen tuntui hyvältä, aivan mielellään kävelimme muutaman metrin raikkaassa ulkoilmassa taksilta kotiimme. Tuliaisina pääkaupungista ostimme itsellemme neljä kiloa pakastettuja kanan rintafileitä, joilla mennäänkin sitten varmaan jo melko pitkälle tämä kevät. Niitä piti taas hamstrata pääkaupungista, kun niitä ei täältä kotikaupungista saa ja pääkaupungistakaan ei aina.

Sunnuntain lepäsimme ja yritimme pysyä terveinä, sillä olimme kastelleet itsemme ja vähän vilusteneet pääkaupunkireissulla. Olemme ihmetellen todenneet, että vaikka menemmekin pääkaupunkiin rentoutumaan, niin joka kerta olemme palatessa huomattavasti väsyneempiä kuin lähtiessä. On se oma koti kullan kallis, vaikka ei mikään palatsi olekaan.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Taivaalta tippuvaa teetä ja muuta mukavaa

Lepopäivän jälkeen olimme maanantaina valmiita uuteen viikkoon. Koululla hommat sujuivat jokseenkin hyvin. Päivän päätteeksi puhuimme kahden oppilaan kanssa siitä, että heidän tulee tehdä asiat kerralla kunnolla. Välillä tuntuu, että tiukka aikataulu saa aikaan levottomuutta ja huolimattomuutta. Puhuttelu tuntui olevan paikallaan ja viikon kuluessa huolellisuus oli takaisin totutulla tasolla. Tällä viikolla jatkoimme myös rumputuntien pitämistä. Voidaankin todeta, että neljässä kuukaudessa voi oppia hämmästyttävän paljon soittamisesta. Nyt on päästy rummuttelussa vauhtiin ja oppilaat tuntuvat nauttivan paukuttamisesta ja ovat kyllä harjoitelleetkin.

Maanantai-iltapäivänä kahden jälkeen saapui koululle suuri joukko paikallisia tyttöjä, jotka saivat lisäohjeita Maijaleenalta virkkaamisessa. Siinä vierähtikin puolitoista tuntia. Matias pelasi palloa oppilaiden ja naapurin uzbekkipoikien kanssa. Tällä kertaa kaikkia saivat potkia palloa, eikä suurempia erimielisyyksiä syntynyt. Myös virkkauspiiri oli suhteellisen mukava tapahtuma. Tytöt olivat jo viimeistelemässä huivejaan ja Maijaleena sai neuvoa heille lopetuksen. Osalla oli pahoja ongelmia ja siinä saikin sitten miettiä, että mikä oli mennyt pieleen, kun kolmion muotoinen huivi olikin viisikulmainen.

Maanantai-ilta meni nopeasti. Viikon vanhat roskapussit vietiin läheiselle roskankippausläjälle. Pimeässä ja lämpimässä oli mukava kävellä. Roskapaikalla oli ainoastaan kaksi koiraa dyykkaamassa. Heitimme niille biojätepussin, jota koirat tonkivat hännät heiluen.

Iltakävelymme oli erityisen miellyttävä, sillä alkuviikko oli lämmin. Parhaimmillaan mittarissa oli päiväsaikaan 23 astetta. Tuntui aivan Suomen kesältä. Kylläpä kesä vain on mukava vuodenaika. Odotettavissa tänne on kuitenkin valitettavasti vielä pakkasta ja ehkä luntakin.

Viikkomme teemana on ollut liikkuminen. Viikolla teimme pari kertaa jumppaa Maijaleenan koululta lainaaman jumppa-dvd:n tahdissa ja lauantaina kävimme pelaamassa sählyä. Kotona jumppaamisessa on paljon hyviä puolia; pimeän laskeutuessa voivat miehetkin osallistua. Meidän olohuoneessamme on siis ikkunat kahdella ulkoseinällä, joten asuntoomme näkee sisälle varsin helposti, jos vain haluaa kuikuilla. Matias ei ole vielä kehdannut jumpata valoisan aikaan, ettei vain kukaan näe.

Ensimmäisenä jumppaohjelmassa oli vuorossa vartin askellusohjelma, jota seurasi pallo-ohjelma ja lopetuksena oli taas askellusohjelma. Välillä tehtiin nyrkin iskuja ilmaan, kyykättiin ja välillä otettiin käsipainotkin avuksi. Semmoisessa tempossa puolentoistalitran spraittipullopaino tuntuu helposti raskaalta. Pian Matias putosikin tahdista ja siirtyi voimaharjoituksiin nostelemaan useamman kilon kaasupulloa. Jos haluaa nauraa makeasti, kannattaa kokeilla tämmöisiä yhteisjumppatuokioita. Kädet sydämen yläpuolelle, niin syke nousee!

Syke on kyllä päässyt nousemaan muutenkin kuin urheilemalla. Keskiviikkoaamuna talsimme kouluun yhtä kiireessä kuin normaalistikin. Maa oli aivan mudassa ja piti aivan tosissaan katsoa, että mihin askeleensa sijoittaa. Koulureittimme kulkee aivan yhden kerrostalon parvekkeitten alapuolelta. Tänä aamuna vaelsimme uskollisesti mutaista reittiämme katseet maassa. Sydämet hyppäsivät kurkkuun, kun havahduimme taivaalta tippuvaan kuumaan teehen. Eräs paikallinen rouva heitti höyryävän kuumat teet ikkunasta ulos. Jos olisimme olleet kaksi metriä edempänä, olisimme saaneet teet niskaamme. Toisen ajattelematon teko sai meidät hetkeksi miettimään sitä kuinka ennalta-arvaamatonta elämä saattaa olla – varsinkin täällä.

Sydämen tykytystä ovat myös hieman aiheuttaneet niin kutsutut kummitusjutut, joita olemme lähipiiristämme kuulleet. Kummitusjuttuja ja henkimaailman asioita toki kerrotaan Suomessakin, mutta täällä se tuntuu jotenkin erilaiselta. Paikalliset ihmiset suhtautuvat vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin ja ”poppamiesten/-naisten” apuun varsin helposti ja arkea sävyttää hyvin vahvasti taikauskoisuus. Kansan harjoittama islam on siis monin paikoin lähempänä taikauskoa ja kaukana varsinaisesta islamista. Välillä tekee pahaa nähdä kuinka sidoksissa ihmiset ovat taikauskoonsa. Meidän perheessä taikausko ei kuitenkaan vallitse ja osittain ehkä protestina jätämme aina kotona luudankin pystyyn, mikä paikallisten mielestä tarkoittaa jotain pahaa. Emme ole kokeneet mitään pahaa, joka olisi järkyttänyt rauhaamme, joten kaiketi se luudan ja pahan yhteys on omasta asenteesta kiinni.

Viikko oli monin hetkin piristävä. Maijaleena on järjestänyt itselleen harrastuksia kaksin kappalein ja Matias on aloittanut kuntoilun. Maijaleenan haastavin harraste taitaa olla kunnon kohotuksen rinnalla käsityökerho, joka on herättänyt paljon kiinnostusta. Tytöillä on nyt vielä suhteellisen paljon vapaa-aikaa, koska sää on viileä. Kun kevät tekee tuloaan, he joutuvat erilaisiin siivous-, istutus- ja kitkemishommiin. Nyt heillä on kiinnostusta ja intoa oppia uusia kädentaitoja. Vanhemmatkin ovat olleet suopeita tyttöjen kiinnostukselle, sillä täällä ajatellaan vielä niin, että tyttölapsen ei niinkään tarvitse oppia tietokoneen käyttöä, vaan hoitamaan lapsia, tekemään ruokaa ja ehkä jotain käsitöitä.


Maijaleena onkin suunnitellut maanantaille kahta eri tapaamista tytöille. Osa tulee lounaan jälkeen ennen kouluun menoaan ja toinen ryhmä kahdelta koulun jälkeen. Matiakselle jää siis opetusvastuuta vähän enemmän Suomi-koulussamme. Olemme olleet kuitenkin hyvin innostuneita siitä, että nyt on mahdollisuus jättää tänne jotain itsestään. Maijaleena on täkäläisittäin aivan sankari käsitöissä, joten miksi piilottaa hyvä taito, jonka voi pienellä vaivalla opettaa sellaisille, jotka taitoa todella tarvitsevat.

Ensimmäinen vaikutelma virkkauspiiristä oli siis aika tavalla päinvastainen kuin miltä nyt tuntuu. Meihin suhtaudutaan suomalaisen perheen kotikadulla nykyisin eri tavalla kuin ennen käsitöiden opettamista. Maijaleena on kyennyt tervehtimään ujoja tyttöjä, ja jopa joidenkin tyttöjen isät ovat kysyneet kuulumisia, mikä siis on harvinaista, jos Maijaleena kulkee yksin – tai oikeastaan vastaavaa ei ole vielä ennen tapahtunut. Maijaleenan ei ole hyvä tervehtiä miehiä, eivätkä miehet ole kiinnittäneetkään toisinaan yksin kulkevaan opettajattareen huomiota. Matiakseenkin on suhtauduttu nyt paremmin; miehet paiskaavat kättä ja kysyvät kuulumisia. Tämä on meille oikein tervetullut muutos. Ilmeisesti olemme todistaneet olevamme hyödyksi, meitä kannattaa vaivautua tervehtimään.

Viikon piriste oli sähly, jota pelasimme pari tuntia eräällä paikallisella koululla pääosin ulkomaalaisporukalla. Pelin jälkeen saimme kehuja ammattilaisuudesta. Hymyilyttää edes ajatella olevamme muka niin hyviä. Kaikki on niin suhteellista... Sählystä kiitollisina köpöttelimme lähes kaikki lihakset jumissa koko sunnuntain kotona pientä puuhastellen. Maijaleenan pohkeissa tuntui viiltävä tuska pelkästään suorassa seisoessa. Se oli siis jumituksen taso.

Sunnuntai oli täysin lepopäivä. Leivoimme tonnikalapizzaa ja katsoimme elokuvan. Tonnikalapurkin muuten saimme Hollannista. Täältä sitä ei löydy. Söimme siis todellakin arvokasta ruokaa. Hemmottelua kerrakseen.

maanantai 31. tammikuuta 2011

Vauvasuihkut, lasten kaitsentaa ja virkkausta

Edellisellä viikolla osattiin ounastella aivan oikein mudan suhteen. Viikko on ollut sateinen ja kostea, joten jalkakäytävät ja kaikki tiet muutamaa valtatietä lukuun ottamatta ovat olleet aivan ruskean mudan peitossa. Syksyllä kerroimme täällä olevan kaksi vuodenaikaa ja nyt on todellakin se mutavaihe menossa. Parin kuukauden kuluttua aurinko paahtaa taas kuumasti ja joka puolella pölisee hieno sukea pöly. Nautitaan siis nyt tästä, kun sieraimet eivät ole täynnä hienojakoista hiekkaa.

Mudan lisäksi viikkoamme on sävyttänyt toimeliaisuus. Maanantaina teimme vähän tavallista pitemmän päivän, kun jäimme koulun jälkeen tarkistamaan oppilaiden tehtäviä ja suunnittelemaan tulevien päivien ohjelmaa.

Tiistaina päivä alkoi aikaisin, sillä Matias nousi ylös 5.45 ja lähti puoli seitsämäksi ulkomaisten miesten piiriin, jossa he kertovat kuulumisiaan, tukevat toisiaan, juovat kahvia ja syövät leipää. Maijaleena torkkui vielä reilun tunnin ja lähti yksin töihin. Töissä oli vauhdikas päivä ja kahden maissa keräsimme kipsut ja kampsut ja lähdimme valmistautumaan kielitunnille. Kieliopettajamme saapui hieman etuajassa kuten yleensäkin. Aloitimme ennen puolta kolmea ja vartin yli neljä lopetimme. Olimme melko uupuneita lähes kahden tunnin opiskelun jälkeen.

Keskiviikkona meillä oli koulupäivä hieman lyhyempi, sillä silloin tapaamme Suomi-tiimimme aikuisten kesken ja puhumme kuulumisista. Se on todettu oikein hyväksi tavaksi, sillä muiden kuulumisten kuuleminen helpottaa. Me emme ole olleetkaan ainoita, joilla on ollut välillä vaikeaa olla tässä maassa ja keskellä erilaista kulttuuria. Avoimuus ja rehellisyys on todettu hyväksi.

Torstaina meillä oli eskaripäivä eli meille tuli toinenkin eskarilainen lounaan jälkeiseksi tunniksi. Matias on meistä aina muina päivinä eskarisetä, mutta eskaripäivinä Maijaleena tekee nuorimmaisten kanssa kuvista tai käsitöitä. Eskareiden kanssa touhuaminen on aivan hyvää vastapainoa yhdeksännen luokan fysiikalle tai yhtälöiden ratkaisulle. Monipuolisesti siis saamme tässä työn ohessa itseämme kehittäää. Ei ainakaan voi valittaa, että työ kävisi tylsäksi.

Torstai-iltana Maijaleenalla oli menoa. Amerikasta oli vasta tullut uusi perhe tänne takaisin vauvalomalta. Päätimme naisporukalla pitää baby showerit suomalaisen perheen äidille ja tälle vasta Jenkkilästä palanneelle tuoreelle äidille. Juhla oli yllätys, joten meillä oli suunnitelma, johon Matias ja suomalais-amerikkalaisen perheen isä osallistuivat.

Viiden maissa menimme hakemaan porukalla suomalaisen perheen ätiä ja vauvaa juhliin mukaan. Matias ja suomalais-amerikkalaisen perheen isä jäivät pitämään lapsiparkkia illaksi, että naiset pääsivät omaan kokoontumiseensa.

Maijaleena ei ollut aikaisemmin ollut yksissäkään ”vauvasuihkuissa”, jotka siis amerikkalaisen tavan mukaan järjestetään äideille ennen vauvan syntymää. Äideille annetaan lahoja, jotka liittyvät vauvan hoitoon, pukemiseen tai äidin omaan hemmotteluun. Kuulostaa todella amerikkalaiselta, mutta ilmeisesti tämä traditio on myös vähitellen Suomessakin saamassa jalansijaa.

Vauvasuihkut onnistuivat yllättämään äidit ja naisväki nautti yhteisestä kokoontumisesta ja juteltavaahan riitti usean tunnin ajaksi. Yhteinen ateria ja naposteltavat olivat niin ikään kuin paikallisilla. Vauvasuihkujen yksi ohjelmanumero on aina kertomus synnytyksestä, jos vauva on jo ehtinyt syntyä ennen juhlan järjestämistä. Äidit kertoivatkin synnytyskokemuksensa ja sen jälkeen oli ohjelmassa vauvojen luonteista kertomiset ja hauskat kommellukset, joita olikin jo palleroiden kanssa ehtinyt sattua. Kun äidit olivat kerrottavansa kertoneet, alettiin arvuutella kuka saisi seuraavaksi vauvan. Niinhän siinä sitten Maijaleenakin jo ehdittiin hiostaa. Mitään ei nuori rouva luvannut.

Sillä väin kun Maijaleena ja naisväki keskittyivät vauvoihin, Matias ja amerikkalaisen perheen isä vahtivat lapsilaumaa suomalaisen perheen kotona. Matiaksella on useita ihailijoita tuossa lapsilaumassa, joten mitä Matias vain keksiikin tehdä, niin se on siistiä ja sitä matkitaan vähiintään seuraava päivä.

Matias sai osakseen lasten ruokkimisen. Iltaruoka oli valmiina ja se tarvitsi siis vain tarjoilla lapsille ja vahtia, että he söivät lautasensa tyhjiksi. Suomalais-amerikkalaisen perheen lapset olivat syöneet jo kotona ennen kuin he tulivat hoitoon. Perheen neljä-vuotias halusi kuitenkin ehdottomasti syödä. Poika sai samanlaisen annoksen kuin muutkin. Kaikki lapset tyhjensivät annoksensa hyvällä ruokahalulla, mutta jossakin vaiheessa nelivuotiaalla alkoi tökkiä. Maha oli täynnä ja ruoka alkoi vähitellen kylmentyä eikä se enää houkutellut. Super-Matias huijasi pojan syömään vielä kolme lusikallista, vaikka pojan maha oli aivan täynnä. Kolme lusikallista meni alas vaivoin suuren kannustuksen kera. Kun urakka näytti olevan ohitse, poika oli vähän aikaa hiljaa mietteliään näköisenä. Seuraavassa hetkessä silmiin syttyi uusi tuike ja poika tokaisi: ” Minä olen neejä vuotta ja minä syön neejä lusikallista.” Niinpä lautanen tyhjeni kuin itsestään. Meitä tämä tapaus on huvittanut monta kertaa vielä jälkeenpäinkin.

Erittäin sosiaalisen illan päätteeksi selvisimme kotiin kymmeneksi. Emme ole vielä varmaan koskaan aikaisemmen menneet yhtä vauhdilla nukkumaan, sillä tiesimme seuraavan päivän olevan täynnä touhua.

Perjantai oli viikkomme tapahtumarikkain päivä. Aloitimme yhdessä koululla kahdeksalta. Yhdeksältä Maijaleena meni talon puolelle, jonne oli kerääntynyt kadun tyttöjä. Kokoontumisen syynä oli virkkausopetus. Pääkaupungista tuli hollantilaisten belgialainen kotiopettajatar ja amerikkalainen ulkomaisten nuorten kirjallisuuden opettajatar opettamaan tytöille virkkausta. Tarkoituksena oli saada opetettua Salomonin solmu –niminen virkkaussilmukka ja toteuttaa sillä tekniikalla hartiahuivi. Käsityötaitoinen Maijaleena osallistui siis myös opettajana tähän.

Perjantain aikana tyttöjä oli opetuksessa parhaillaan 18. Mikä menestys! Kaikki tytöt olivat sen kadun taloista, joissa suomalainen perhe asuu. Vaikka olemmekin Tadzhikistanissa, niin täällä on merkittävä uzbekkivähemmistö ja juuri tämä vähemmistö asuttaa sitä kaupungin osaa, jossa suomalaiset asuvat. Opetuskielenä oli muutama sana tadzhikkia, jota me opettajat puhuimme erittäin auttavasti ja välillä puhuimme englantia, kun emme löytäneet yhtään paikallisia sanoja. Lounastauolla me opettajat olimme jo aika tavalla puhki, päässä kumisi tyttöjen puhe ja meteli. Onneksi tytöt menivät omiin koteihinsa lounaalle.

Tunnin lounastauon jälkeen opetus jatkui. Kaksi muuta opettajaa jatkoivat isompien tyttöjen kanssa, Maijaleena opetti pienemmille tytöille rautalangan ympärille virkkausta. Kun ympyrän muotoon taivutetun rautalangan ympärille oli tehty tarpeeksi kiinteitä silmukoita, saivat tytöt päätellä langan ja taivutella rautalangan haluaamansa muotoon. Työ olisi ollut helppo, jos tytöt olisivat malttaneet keskittyä. Ilman keskittymistä oli erittäin turhauttavaa opettaa. Tytöt halusivat oppia, mutta eivät olleet valmiita näkemään ollenkaan vaivaa sen eteen.

Maijaleena käytti kolme tuntia iltapäivästä turhautuen pienten tyttöjen kanssa. Tytöt aloittivat työn aivan oikein ja kahden minuutin päästä oli koko homma aivan sekaisin. Työn selvittäminen vei tovin ja sinä aikana tuli toinen tyttö, joka oli myös sotkenut omansa. Tahmeiden töiden purkaminen ja uudelleen opettaminen vei voimia yllättävän paljon. Jossakin vaiheessa Maijaleena opetti vielä helpomman tavan tehdä työtä ilman virkkuukoukkua. Tytöt oppivat sen, mutta eivät malttaneet tehdä kauaa. Ainoa lause mitä tytöt hokivat, oli ”tee sinä”.

Matias teki koulupäivän yksinään loppuun asti ja koulun jälkeen pelasi lasten kanssa ulkona. Samaan aikaan kun Maijaleena turhautui kuolasta tahmeiden virkkaustöiden kanssa, Matias turhautui paikallisten lasten tapaan leikkiä pihalla. Paikallisilla lapsilla käsitys leikistä tuntuu olevan melko väkivaltainen. Jalkapalloa pelatessa pääasia on, että saa satuttaa toista. Töniminen ja pallon potkaiseminen täysillä toista kohti on heidän mielestän hurjan hauskaa. Kiusanteko ja heikomman sortaminen ovat leikin avainsanoja. Kummallista, että ei voi vain leikkiä yhdessä tai pelata joukkueena.

Neljältä lähdimme kotiin. Maijaleena oli todella turhautunut, sillä aikaisemmin päivällä itse aloitettu huivi oli purettu. Asialla oli ollut joku pienistä tytöistä, jotka eivät malttaneet keskittyä muuhun kuin sormiensa nuolemiseen. Matias oli myös äärimmäisen turhautunut, kun paikalliset pojat eivät osanneet leikkiä suomalaisten lasten kanssa sovussa. Koko ajan oli pitänyt puuttua tahalliseen kiusantekoon. Ei ollut mitenkään hienoimpia hetkiä se meistä kummallekaan. Kotia mentiin toisillemme tuntoja purkaen. Kotona olo olikin sitten jo kevyempi.

Perjantaina oli illalla kuudelta ulkomaalaisten kokoontuminen. Vietimme siellä aikaa kaikkien ulkomaalaisten kanssa ja oli mukava yhdessä lauleskella ja keskustella eri teemoista. Matiaskin pääsi soittamaan uutta djembeään.
Lauantaina virkkaustouhu jatkui yhdeksältä. Matias lähti mukaan lasten vahtiin. Virkkauspaja oli tällä kertaa suomalais-amerikkalaisen perheen kotona, joka on sisempänä uzbekkimahallassa (=kaupunginosassa). Tytöt olivat pääosin pienempiä kuin edellisenä päivänä ja muutama tyttöjen äideistäkin piipahti opinahjossa. Päivä sujui paljon rauhallisemmin kuin edellinen, sillä osallistujia oli vähemmän.

Iltapäivällä Maijaleenalla ei ollut ketään paikallista opetettavana, joten suomalais-amerikkalaisen perheen poika sai opetusta sormivirkkauksesta. Kiehtovien tarinoiden avulla oppi meni perille ja poika aivan loisti uuden taidon opittuaan.

Matias kävi iltapäivän aikana pelaamassa pari tuntia sählyä. Nelivuotias pieni mies ihmetteli, että minne Matias oli mennyt ja tulisiko hän vielä takaisin. Maijaleena kuiskasi pojalle salaisuuden: Matias oli juuri soittanut olevansa matkalla takaisin suomalais-amerikkalaisen perheen kotiin. Siinä samassa pojan ilme kirkastui ja hän pomppasi äitinsä luo kysyen haluaako äiti kuulla salaisuuden. Tottakai äiti halusi ja poika kuiskasi sen puoliääneen suomeksi. Seuraavaksi poika juoksi ulos huoneesta ja vähän ajan kuluttua hän tuli vauhdilla takaisin ja kysyi amerikkalaiselta virkkauksen opettajalta halusiko hän kuulla salaisuuden. Tietysti hänkin halusi. Tällä kertaa pieni kiharapää kuiskasi salaisuutensa englanniksi ja meni ulos odottamaan Super-Matiasta saapuvaksi.

Matias saapui ennen pimeää ja menimme yhdessä saunaan virkkausopetuksen päätyttyä. Nautimme kumpikin lämmöstä ja hiljaisuudesta. Saunan jälkeen suuntasimme väsyneinä kotiin. Sinä iltana ei tarvinnut miettiä, että nukahtaisiko heti vai vasta myöhemmin. Uni valtasi meidät samantien, kun päät osuivat tyynyihin.

Nukuimme kellon ympäri aivan kevyesti. Päivä kului rennosti pizzaa tehden ja elokuvaa katsoen. Meillä oli tarkoitus myös jumpata, mutta päätimme siirtää sitä seuraavalle viikolle. Oli ihana ihan vain olla. Yhden kunnolla levätyn päivän jälkeen varmasti jaksaisi taas seuraavan viikon.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Luminen viikko

Ensimmäinen kouluviikko sujui suhteellisen ristiriitaisin tuntein. Toinen viikko oli jo heti helpompi, sillä päätimme karsia aikataulustamme liian raskailta tuntuvia menoja. Jo pelkästään tieto siitä, että tulevina viikkoina meillä olisi ainoastaan yksi kielitunti kahden sijaan helpotti. Kielituntimme ovat siis kestoltaan yksi ja puoli tuntia. Opettaja tulee meille kotiin iltapäivällä lähes heti, kun olemme tulleet töistä. Ei ihme, että pitemmän päälle tällainen uurastus on alkanut rasittaa.

Teimme kielen opiskelun suhteen muitakin päätöksiä. Työmme täällä loppuu huhtikuun loppuessa. Päätimme, että opiskelemme kieltä yhden yksi ja puolituntisen viikossa ja lopetamme tunnit maaliskuun lopussa. Viimeinen kuukausi tässä maassa kuluu varmasti hyvinkin pitkälle miettiessä pakkauksia ja muuttoa takaisin Suomeen, hyvästellessä ihmisiä ja antaessa meille tarpeettomaksi käyviä tavaroita eteenpäin niitä tarvitseville. Huhtikuu on täällä hyvin kaunista aikaa ja silloin on myös ihana päästä käymään vuorilla maisemia ihailemassa.

Nyt olemme kuitenkin vielä tammikuussa ja koko viikon ajan on ollut lunta maassa. Sää on siis ollut melko kylmää niin öisin kuin päivisinkin. Onneksi meillä on ollut kotona edes toisinaan hyvälaatuista sähköä, makuuhuoneemme on pysynyt suhteellisen lämpimänä.

Sähkön säännöstely on ollut viikon sana. Suomessa on harvoin sähkökatkoja, joten on varmasti vaikea kuvitellakaan, että vuorokaudessa on useita muutaman tunnin sähkökatkoja. Vielä vaikeampi on varmasti kuvitella, että sähkö on toisinaan hyvää ja tällä viikolla useimmiten huonoa. Sähkön laatu siis vaihtelee aina päivästä ja viikosta riippuen. Huonon sähkön tunnistamme siitä, että jääkaappi ei jaksa jäähdyttää itseään, patterit eivät lämpene juurikaan ja hellalla on lähes mahdotonta saada edes vettä keitettyä. Kaikki on siis paljon hitaampaa. Onneksi meillä on kaasupullo, jota olemme siirrelleet lämmittimen ja hellan välillä.

Kylmä sää vaikuttaa normaalielämään onneksi melko vähän. Kurjin päivä tällä viikolla oli keskiviikko. Heräsimme seitsämältä, kuten viikoilla yleensä. Huoneilma oli viileä eikä patterin pieni punainen valo palanut. Huoneessa oli aivan pimeää, sillä päivä valkenee noin puoli kahdeksalta. Seitsämältä on vielä suhteellisen pimeää.

Puimme vilusta täristen vaatteemme kynttilän valossa. Matiaksella jäi aamukahvi saamatta, sillä emme ehtineet siirtää kaasupulloa hellaan ja sitten vielä odottaa veden kiehumista. Maijaleenan ahostautuminen oli myös lähinnä hiusten punominen niin, etteivät hiukset hapsottaisi joka paikkaan. Aamutoimien tekeminen oli huomattavasti hitaampaa ilman sähköä.

Koululla ei ollut myöskään sähköä lähes koko päivänä. Pidimme luokkaa lämpimänä pahalta haisevalla kaasulämmittimellä. Kouluhuoneella haisee lämpiminä päivinä home, sillä sitä on jossain lattian alla tai seinien välissä. Viileämpinä päivinä home ei ole niin aktiivinen (kaiketi, tämä on siis täysin arvauksellinen teoria) ja sen hajua ei haista. Niinä päivinä on kaasulämmitys paikallaan, ettei tarvitse pukea takkeja päälle.

Varsin erilaista on siis talvehtiminen täällä. Koulupäivän jälkeen palasimme takaisin kylmään ja hämärään kotiin. Sähköä ei ollut ja ja melko pian sulkeuduimme ruokailuhuoneeseemme, jossa on kaksi tuolia ja jääkaappi. Istuimme iltaa kaasulämmittimen lämmössä ja hengittelimme vuotavia kaasuja. Sähköt palasivat illalla seitsämältä ja katkesivat uudelleen puoleksi tunniksi. Sähkö oli huonoa ja vartin katkoja oli vielä useita illan aikana. Semmoinen oli päivä, jolloin meitä hieman koeteltiin sähköjen puolesta.

Koko maassa sähkötilanne on aina talvisin heikko. Valtio ei kykene tuottamaan tarpeeksi sähköä eikä sitä ole varaa ostaa muualtakaan. Sähköongelmaan on kuitenkin kehitteillä ratkaisu; Rogun-voimalaitos. Rogun on ollut valmisteilla ainakin viimeiset kymmenen vuotta. Joka puolella kaupunkia näkyy propagandajulisteita, joissa photoshopattu presidentti seisoo rakennuskypärä päässä keskeneräisen voimalaitoksen edessä valaen uutta uskoa kansalaisiin. Viimeinen meidän kuulemamme käänne voimalaitoksesta on se, että rakennusmiehet lähtivät työmaalta takaisin koteihinsa ja keskeyttivät työskentelyn. Heille ei oltu maksettu palkkaa viimeiseen kahteen kuukauteen. Tämä ei suinkaan yllätä. Edellisenä keväänä Maijaleenan host-perheen yliopistossa opiskeleva sisko joutui maksamaan huomattavan summan Rogunin hyväksi, että sai suorittaa tärkeän päättökokeen. Ilmeisesti presidentti ei ole löytänyt inhimillistä tapaa rahoittaa lempiprojektiaan.

Lumi oli kokonaisen viikon maassa ja se alkoi sulaa vähitellen vasta loppuviikosta. Tuntui hauskalta kokea parin viikon aikana kolme eri vuodenaikaa; syksy, talvi ja kevät. Merkillisintä täkäläisessä talvesssa on hyytää kylmyys. Vaikka pakkasta on ainoastaan muutama aste, niin se tuntuu äärimmäisen kylmältä ilman kosteuden takia. Kosteus ei ole ainoastaan ulkoilmassa, vaan se tunkeutuu sisälle asti. Vaatteet ovat kosteat aamuisin, kun puemme ne päälle. Ihme, ettemme ole sairastuneet.

Täkäläiset nuoret tytöt ja naiset reagoivat talveen erikoisella tavalla; he luopuvat paikallisista mekoistaan ja pukeutuvat todella länsimaisesti tiukkoihin housuihin tai polvihameisiin. Maijaleena seurasi pukeutumisen muuttumista jo ennen joulua, mutta viimeistään lumien myötä valtaosa 15-25 –vuotiaista muutti pukeutumistaan. Kadulle katsoessamme on harvinaista, jos jollakin on päällään paikallinen kirjava ja löysä mekko.

Housujen yleistyminen paikallisilla auttoi myös Maijaleenaa kulttuurisokin pohjalla ollessa. Koska paikalliset kokivat aivan oikeutetuksi pukea housut julkisesti päällensä, niin miksi ei länsimainen nuori nainenkin. Maijaleena oli koko viikon housuissa ja takapuolen peittävässä villapaidassa tai collegetakissa. Varsin rentouttavaa ja lämmintä, sillä paikallinen mekkokangas on jotain tekokuitua, joka ei lämmitä ollenkaan.

Viikko oli melko matalaprofiilinen. Teimme lättyjä muutamana iltana kaasuhellalla ja nautimme romanttisesta kynttilävalaistukseta. Jääkaappimme surraa viileänä aina toisinaan, joten olemme pitäneet viisampana säilyttää kylmää tarvitsevia ruokia keittiössä, jossa yksi seinä on lähes pelkkää ikkunaa. Siellä eivät torakat ja muut tuholaiset juhli ja tuskin mikään ruokakaan pääsee lämpenemään.

Ensi viikolla on varmasti mutaista joka paikassa, sillä lämpötila nousee taas lämpimän puolelle ja vedeksi muuttunut lumi sekoittuu tomuiseen maahan. Pääsemme liukastelemaan vähän erilaisempiin olosuhteisiin kuin te siellä Suomessa!

maanantai 17. tammikuuta 2011

Takaisin arkeen

Olemme palanneet takaisin töihin. Maanantaiaamuna olimme muutaman minuutin myöhässä, sillä nouseminen seitsemältä ei onnistunut. Palasimme koulutyöhön suhteellisen tyytyväisinä, sillä loma melkein uuvutti meidät. Aikaiset aamuherätykset ja säännöllinen viikkorytmi ovat täällä hyväksi todettu keino jaksaa paremmin. Kaiketi ihmisellä on tarve olla rutiineissa kiinni.

Unohdimme edellisellä viikolla mainita meidän sänkyymme liittyvistä uusimmista käänteistä. Loman viimeisellä viikolla palasimme nukkumaan omaan sänkyymme, sillä vieraiden vuoksi pidimme olohuoneen siistinä koko ajan. Sijattuamme vuoteen ja laitettuamme maate puhtaisiin lakanoihin, olimme hetken aikaa tyytyväisiä. Pianpa tyytyväisyys katosi. Emme ehtineet kumpikaan vielä unten maille, kun meidän kummankin hengitystiet reagoivat. Meitä yskitti ja silmiä kutitti. Nukkumiselle heitettiin hyvästit ja aloimme selvittää oudon reaktion syytä.

Nostimme patjat pois paikoiltaan ja löysimme yllärin: hometta! Emme ole ikinä kuulleet kenestäkään, jonka vuode olisi homehtunut kuukaudessa. Siis upouusi vuode! Olimmepa aika hämmentyneitä ja saimme hyvät naurut. Homeen syntyminenkin selvisi meille pian. Kun sänky oli tuotu basaarista, sen patjan (vanerisen sellaisen) ympärillä oli muovikalvo. Kalvo oli pääosin ehjä ja ajattelimme, että se pitäisi sängyn paremmassa kuosissa myös seuraaville asukkaille. Jätimme siis muovin paikoilleen.

Nyt oli asiat niin, että sängyssämme oli paljon kosteutta, joka ei ollut päässyt patjojen välistä pois muovin takia. Joulukuussa ilma muuttui paljon kosteammaksi ulkona ja senpä vuoksi meillä oli kotonakin kosteampaa. Emme olleet tajunneet ollenkaan varoa patjoja, vaikka joka aamu vaatteetkin tuntuivat kosteilta päälle pukiessa. Kostea ja seisova huoneilma eivät todellakaan olleet hyvä yhdistelmä. Myöhemmin kuulimmekin, että talvella hometta muodostuu helposti, kun ilma kosteutuu ja huoneita ei voi tuulettaa samalla tavalla kuin lämpimän kesän aikana.

Ripustimme patjojen päällykset kuivumaan ja Maijaleena harjasi kenkäharjalla irtohomeen pois paikalliseen tapaan. Kuivattelimme patjoja muutaman päivän kaasulämmittimellä ja sähköisillä lämmittimillä aina silloin, kun sähköä sattui olemaan. Patjat kuivuivat, hometta ei enää näkynyt ja muovikin poistettiin kovemman patjan päältä. Siitä lähtien olemme taas nukkuneet makuuhuoneessa omassa punkassamme,

Maanataina siis olimme jälleen arkirytmissä kiinni. Oikeastaan koko ensimmäinen viikko kului niin meiltä opettajilta kuin oppilailtakin arkeen totutellen. Ensimmäisen viikon aikana meillä ei ollut yhtenäkään päivänätäysmiehitys, sillä kummallinen kuume-nuha-pöpö sairastutti vuorotellen oppilaita. Parhaimmillaan taisimme opettaa ainoastaan kahta oppilasta. Oikeastaan se olikin aivan hyvä jälkikäteen ajateltuna, sillä Matiaksen opettaessa Maijaleena pystyi laatimaan jokaiselle oppilaalle tarkat viikkokohtaiset opetusohjelmat. Niiden mukaan sitten kevät edetään. Eikös se niin olekin, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty? Tällä logiikalla ensimmäisen kouluviikon aikana opettajakunta raatoi puolet kevään urakasta kasaan. Nyt vain sitten seilataan sunnitelmien mukaan. Kuulostaa kevyeltä...

Matiaksen syntymäpäiviä juhlistettiin maanantaina lounaalla. Mies sai siis juhlia vanhenemistaan neljä kertaa! Suomalaistiimimme oli keksinyt hauskan lahjan; kaksi minikokoista kokoontaitettavaa retkituolia, joissa Matiaskin pitkine jalkoineen kykenee istumaan. Matiaksen erähenkisyys ja askeettinen sisustustyyli oli yhdistetty nerokkaasti. ☺

Liekö johtunut rankasta synttäriputkesta vai stressaavasta koulun aloituksesta, Matias sairastui perjantaina kesken koulupäivän. Perjantaiaamuna vointi oli jo heikko, mutta koska kuumetta ei ollut, Matias halusi lähteä töihin. Osittain yön aikana satanut lumikin motivoi herra rehtoria. Ennen lounasta kuume nousi ja suomalaisen perheen isä vei Matiaksen lounaalta kotiin sairastamaan.

Matiaksen sairastaessa Maijaleena veti koulupäivän loppuun tavallista äänekkäämpien oppilaiden kanssa. Kotimatkalla sattui sitten jotakin, mikä laukaisi kulttuurisokin viimeistään.

Olemme kumpikin huomanneet itsessämme vähitellen merkkejä siitä, että vieraassa kulttuurissa oleminen alkaa tympiä. Oudot tavat, vaatteet, vieras kieli ja tuijottavat ihmiset ovat saaneet meidät välillä lähes raivon partaalle. Myöskin se, ettei pysty ilmaisemaan itseään kielellisesti täysin ymmärrettävästi rassaa toisinaan aika tavalla. Viime aikoina kokemamme väsymys on myös osittain reaktio vieraiden asioiden ympäröimänä olemisesta. Maijaleenalla reaktiot ovat olleet voimakkaammat. Johtunee ehkä osittain siitä, että täällä naisen oletetaan toimivan monissa asioissa eri tavoin kuin Suomessa. Esimerkiksi pukeutuminen kummallisiin mekkoihin ja hiusten jatkuva kiinni pitäminen aina ulos lähtiessä eivät ole normaalia arkea suomalaiselle nuorelle naiselle. Kaiken toisinaan vallalla olevan turhautumisen keskellä olemme kuitenkin erittäin tietoisia siitä, että itsepä olemme valinneet tulla tänne – joten kaikki on kestettävissä, jos vain haluamme.

Perjantaina oli siis satanut lunta. Maa oli kaikkialla aivan valkoinen ja hetken aikaa tunsimme olevamme Suomessa. Töihin lähtiessä kovinkaan moni ei ollut vielä kävellyt ulkona, joten lumi oli koskemattoman puhdasta monessa paikkaa. Lumen narina kengän alla kuulosti miellyttävän tutulta. Koulupäivän aikanakaan lumi ei päässyt sulamaan, sillä lämpötila pysytteli nollan lähellä.

Maijaleenan lähtiessä koululta tuntui viikko olevan pulkassa. Ainoa ajatus mielessä oli päästä äkkiä kotiin ja lepäämään. Meluisa viimeinen tunti ja viikon väsymys painoivat. Kadulla, jolla koulu sijaitsee, lensi ensimmäinen lumipallo suoraan keskelle selkää. Asialla oli kaksi naapurin poikaa, jotka pakenivat nauraen paikalta. ”Todella ärsyttävää”, oli Maijaleenan ainoa ajatus. Matka jatkui ja viimein jäljellä oli enää aukio, jota ympäröivät useat kerrostalot (mukaan lukien kotimme).

Maijaleena ei kiinnittänyt sen kummemmin huomiota aukiolla lumella leikkiviin poikiin. Ohittaessaan yhtä poikaa, Maijaleena huomasi virnuilevan pojan pyörittävän kädessään lumipalloa. Jos Maijaleena olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt myös lähes kymmenen muun pojan tekevän sillä hetkellä samoin.

Maijaleena ymmärsi poikaa ohittaessaan, että kohta lentäisi palloja. Hän katsoi poikaa hyvin varoittavasti. Sitten lensi pallo. Ja toinen. Ja kolmas. Sarjatuli oli taukoamatonta.

Se oli liikaa yhdelle päivää. Kakaroiden hauskanpito ei todellakaan ollut hauskaa. Maijaleena nappasi maasta lunta ja teki nopeasti pallon ja heitti sillä lähimpänä olevaa poikaa. Palloja sateli takaisin jatkuvalla syötöllä ja se oli heistä muka tosi hauskaa. Puolustautuminen oli aika epätoivoista lähemmäs tulevien poikien moukaroidessa lisää palloillaan.

Kaikesta kiukustuneena Maijaleena otti lähimpänä hekottavaa poikaa hartioista kiinni ja tunki hänen naamaansa lunta. Pojat jatkoivat koko ajan palloilla heittelyä. Puolustusyrityksen jälkeen Maijaleena juoksi aukiolta pois ja kiiruhti nopeasti rappukäytävästä kotiin. Kotona purkautui koko täällä olon aikana kertynyt turhautuminen itkuna. Matias kyseli mitä oli käynyt ja palasi takaisin petiin potemaan kovaa kuumetta.

Vaikka lumipalloilla heittely on Suomessa arkipäivää, niin tällä kertaa se tuntui harvinaisen pahalta, sillä selvästikään Maijaleena ei haastanut poikaporukkaa lumisotaan, vaan pojat päättivät yksissä tuumin hyökätä yksinään kulkevan nuoren naisen kimppuun. Ei tunnu ollenkaan miellyttävältä joutua pommituksen uhriksi vieraassa maassa silloin, kun on raskasta yrittää olla turhautumatta kaikkeen kummalliseen.

Myöhemmin kuulimme, että lumipallohyökkäykset ovat täällä paikallinen älyvapaa tapa. Seurasimme pitkin viikonloppua ikkunoista kadun ja aukion tapahtumia ja totesimme sen pitävän paikkansa. Monet nuoret naiset saivat yksittäisiä lumipalloja milloin selkäänsä, milloin päähänsä.

Täkäläiset pojat osaavat olla todella ilkikurisia ja röyhkeitä. Toisiaan he nakkovat kivillä kesken leikin, jos jokin asia alkaa ärsyttää. Toisten vahingoittamisesta ei siis ilmeisesti ole kotona puhuttu juurikaan. Heikompia sorretaan oikein porukalla emmekä ole kertaakaan ikkunoista leikkejä seuratessa huomanneet, että pojat olisivat onnistuneet leikkimään ilman riitaa tai tappelua. Liekö tämä uskonnosta johtuvaa osittain. Jopa aikuiset täällä eivät osaa pyytää toisiltaan anteeksi.

Eipä tietenkään pääosin kritityssä Suomessakaan kaikki ihmiset ole rauhaarakastavia tai toisen poskensa kääntäviä, mutta ilmapiirissä huomaa kyllä selkeän eron. Suomessa ollaan toisia kohtaan armeliaampia ja osataan ajatella paremmin miltä toisesta tuntuu. Sitä kai juuri empatiaksi kutsutaan. Näin sitä maailmalla oppii omastakin kansasta uutta.